Martti Sipponen muistelee,

kertokaa lastenlapsille...

Masa-pappa muistelee evakkovuosia

Kun mietin tätä ihmiselon aikaa, mi mahtuu seitsemään vuosikymmeneen niin kysyn mitä matkallani sainkaan ja missä kuljin elontaipaleen. Nuo menneet vuodet on kuin unta vainen tai kaunis ilta kesäinen tai lapsuusajan sota, painajainen tai nuoruuteni muisto etäinen. Mä synnyin Kivennavan rajapitäjässä, matkaa rajalle vain peninkulma. Lokakuussa -39 vanhukset, naiset sekä lapset valmiusevakuoitiin. Luulimme että se on vain harjoitusta, jos tänne hyökkää "Iivana Julma." Olimme viisi viikkoa Juvan pitäjässä. Sen jälkeen saimme tulla takaisin. Vaan mustat pilvet kohosivat idän taivahalle, pelkäsimme sodan syttyvän. Se tapahtuikin aamuhämärässä, marraskuussa kolmekymmentäyhdeksän. Me lapset olimme viel nukkumassa, äiti navetassa lypsämässä lehmiään. Heräsimme hirvittävään räjähdykseen. Kronstatti ampui kotikylään Nopeasti nyytit, lapset rekeen ja valmiit laput karjan kaulapantoihin. Vanhin veli ohjaksiin ja maantielle, matkalla jo oli paljon muitakin. Sen kaiken muistan, unohda en koskaan, vaikka vuosikymmeniä siitä on. Muistan kuinka sotilaita tuli vastaan ja idän taivas tulimeri suunnaton. Itsenäisyyspäivä evakossa, sen muistan aina kun mä kynttilöitä sytytän .... Me lapset tuvassa tuntemattomassa, isä rintamalla, äiti ajamassa lehmiään. Radiossa propaganda Tiltu: "Suomalaiset on viimeinen itsenäisyyspäivänne, lahjat saatte pian pommikoneistamme ne pudotetaan kohta suoraan koteihinne" Päivän valjetessa tuli lumisade, se Taivaan Isän suojapeitto ylle maan. Tuli äiti karjan kanssa ja kertoi kuulumiset, terveiset isän sotilaan. Asemalla palelimme, odotimme junaa ja pelkäsimme pommikoneiden tulevan. Lapset, nyytit, karja, kaikki vaunuun, ja juna lähti tuntemattomaan. Mihin mennään, mitä eessä, tietääkö sen kukaan? Vei juna meidät mukanaan. "Äiti, ovatko evakot ees ihmisiä?" Ei äiti pysty kysymykseen vastaamaan. Sä katsoit lapsipoloisia, vanhuksia noita, huusit:"Jumalani, oletko olemassakaan?" Nuo vuodet muistan, ei ollut lapsuutta mun kohdallani, oli sota-aikaa vaan. Ne vuodet eri pitäjissä, nurkissa vieraitten ihmisten. Ei kukaan muista missä ja miten tultiin toimehen. Aina uusi koulu, samat pilkat: "Oletko sä ryssä, kun murteesi on tuollainen". Tuli sitten aika välirauhan, paluu kotikarjalaan. Isä kylvi omaan peltoon viljaa, istutettiin perunaa ja äiti laittoi oman kasvimaan. Uusi koti raunioille tehtiin, saunatupa ja osa navettaa. Syksyllä -42 alkoi kansakoulu. Pienessä mökissä oli opettaja Seppälällä 27 oppilasta, ahdasta ja kalusteet raakalautaa Kaukaa kuuluivat sodan äänet, Kirkkomäkeen kaivettiin monta (312) sankarihautaa. Emme tienneet mitä Stalin suunnitteli. Sota syttyi ja evakoita tuli meistä uudestaan. Se oli vaivalloinen pitkä matka, vaan saatiin kotipaikka Hauholle, Hämeeseen. Pika-asutuksen, maanmittausten jälkeen iskettiin kuokat omaan turpeeseen. Joulu -46, sen aina muistan, kun päästiin omaan, pieneen saunatupaan muuttamaan. Mummo, isä, äiti, viisi lasta, ahdastako? Ei vaan paras koti päällä maan. Ei ollut enää sodan uhkaa, ei pommikoneita, ei vierasta komentoa, pahaa isäntää. Perhe oli koossa. Maitoa ja leipää riitti. Oli ostokortit ja tarvikkeille ostoluvat. Keväällä touot tehtiin lainaäkein. Kesällä rakennettiin, alettiin elää omaa elämää. Oli pika-asutuksen tyyppipiirustukset, niiden mukaan tehtiin navetat ja tuvat. Se oli rakentamisen aikaa. Nauloista ja sementistä puute, ostoluvat piti olla. Ajettiin hiekkaa hevosreellä peninkulman päästä ja tukkipuita kaadettiin. Runti savimaahan: metrin leveä ja alle routarajan. Se kaivettiin lapiolla, täytettiin kivillä, väliin hiekkaa. Laudat, lankut sirkkelöitiin, sokkelit valettiin. Sementtitiilit tehtiin itse, pärepuiksi sopivat kuuset valittiin. Pärehöylä kartanossa veisteli nopeasti pöllit pärehiksi. Kattaminen oli kylän talkootyötä, se tehtiin urakalla. Siihen aikaan tehtiin kaikki itse, autettiin toinen toisiamme. Oli yhteishenki, jossa ei laskettu työn tai avun määrää. Lapset muurahaisten lailla "korttansa kantamalla" Tuvan suuri leivinuuni, tekemä Seppäs- Joskan, muurarin kivennapalaisen. Se uuni paistoi leivät, pullat, piirakat, uunipuurot ja paistin karjalaisen. Lämmitti talon, hartiat kumaraiset ja kasvusäryn. Sen pankko oli lämmin meille, lapsille talven pakkasissa. Sen luona moni meistä varttui ja lähti elontaipaleille. Oma kansakoulu ja sen innokas opettaja, ne kylässämme aloittivat uuden ajan. Opintokerho, kilpailut, iltavoimistelut ja harjoitukset nuoren urheilijan. Raivattiin koulun viereen oma kenttä, yhdessä treenattiin me yleisurheilua. Pälkäneen Lukon sekä Hauhon Sisun kilpailut, ne veti meitä, kylän nuorisoa. Viidentoista vanhana mä aloin liikealan ja lähdin Hämeenlinnaan harjuriksi. Se kauppa oli EHO Hätilässä. Hoitajana kova mies, kutsuttu Ville Nyymanniksi. Olin siellä vajaan vuoden, pitkä päivä, niuhottavat rouvat, hymyile ja kumartele. Tuntui niinkuin olisin tullut reväistyksi juuriltani, ei talonpoika nöyristele. Mä olin silloin ehkä kuudentoista, kun lähdin metsätöihin rahaa tienaamaan. Olalla pokasaha, repussa kirves, eväät ja justeeri mi oli päässyt ruostumaan. Ensimmäisen ison kuusen kaato, saha puolsi ja tuskanhiki nousi villapaitaan. Ne paksut oksat, kiinni "muttereilla", en muista kuinka karsituksi sainkaan. Tunsin etten pärjää tässä savotassa. Tukkijätkä, harmaa niin kuin vanha kelo, neuvoi: "Osta poika kunnon vehkeet ja opi metsän tavat, ei sillä pärjää vaikka kuinka reuhtoi." Ensi tilistäni ostin uuden Bilnäsin kirveen ja pokasahan, "Aukusti" nimeltään. Opettelin sahan viilaamisen, puun kaadon ja kuinka metsätöissä pärjätään. Eväänä maitopullo, läskiä ja rukiista leipää, ne kannon päällä jäisinä järsittiin. Tilipäivä perjantaina ja metsäpomo ajoi suksi-BSA:lla savottaan. Tuli tervaksiin ja nuotiolle koko sakki eväitänsä syömään. Tilipussi lyötiin kouraan pihkaiseen. Se huulenheitto, hervottomat jutut, ne kaikki tänäänkin mä muistaisin uudelleen.

Masa-Pappa muistelee 40-vuosilukua, maanviljelyä...

Maanparannusta talvisin myös tehtiin. Suo savettiin ja mutaa savimaille ajettiin. Kaksi hevosta, parireet ja kaksi nuorta miestä. Lapiolla kuormat tehtiin, purettiin. Suli lumet, nurmelle salpietaria kylvettiin ja kirvelivät haavat käden pykineen. Superfosfaatti ja kalisuola käsin peltoon kylvettiin, sitten hevospari hankmon eteen. Talvella oli lanta ajettu pellolle tunkioille. Se talikoilla pisteltiin kippikärryyn, josta tiputettiin sontakuokalla pikku kasoille ja levitettiin tasaisesti mullokselle. Hevoshankmo taikka "Vikkelä" äes muokkasivat pellon pintaa kylvökselle. Työ oli tehtävä juuri oikeaan aikaan muuten savi kovettui koville kokkareille. Kylväminen oli niin kuin arvokasta juhlaa, sen teki isä käsin kylvövakastaan. Se askelrytmi, käden heittokaari, sen perinyt hän oli varmaan vaariltaan. Kevyttä oli siemen jousiäkeellä peittää ja istua sen jälkeen jyrän päällä. Vaan sitten tuli piikkipyörä Fordson, hevoskylvökone ja alkoi koneaika täällä. Heinän kaato aamutuimaan kun paarmaparvi puri niin. Feringin terän eessä luoko kaatui, se haravakoneella kasaan ajettiin. Rautakangen reikä maassa ja seiväs suoraan riviin iskettiin. Seipäille apilaheinä kilpaa hangottiin. Aurinko paistoi, luoko tuoksui. Kahvi, eväät seipään varjossa me nautittiin. Työpäivä kesti auringon laskuun asti ja hikisenä pinta kihelmöitsi niin. Väsyneenä kotiin syömään, sitten saunaan ja sukellettiin järven aaltoihin. Illalla navetan parveen heinäkasaan nukkumaan. Tuo kahina ja tuoksu heinien, juhannus kokkotulineen, se tiesi syksyn tulemista ja päättymistä kesäpäivien. Ja ne lämpöiset, kuulaat lauantaki-ehtoot. Isän vanha polkupyörä ruosteinen. Nuori veri veti jonnekin. Oliko se VPK:n kesäjuhla vai tapahtumat Pälkäneen. Tai piirileikkitanhut iltahämärässä Torvoilassa .. Pääsisikö saatolle vai ei ? Kesäyö ja kylänraitti, tyttö istumassa polkupyörän rungolla ja poika vei. Joka vuosi Hämeenlinnan juhliin mentiin ja äiti osti uuden lierihatun. Isällä musta puku, kauluspaita, kravatti ja hiukset kammattuna yli kaljun. Ne vanhat tutut, Paavilaisen Jussi edenhatussaan, virret, laulut "Kanteleen". Ne pitkät saarnat, kovat lankkupenkit ja sen tummasilmätytön, muistan sen. Helteisen kesän jälkeen raikas syksy. Lakoviljan niitto viikatteella suolla, seipäille kaura, kahvi pientareella. Porilaisen puksutus ja kurkiaura tuolla. Viljakuorma, kumipyöräkärryt, puimakone Esa-45, puhaltaja, säkkiin jokajyvä. Se oli niin kuin palkanmaksu, kun aittaan saatiin kannetuksi vuodentulo hyvä. Juurikkaan nosto lokakuussa ja räntäsade, pelto savinen. Hehtaari tai kaksi. Ei tuntunut se koskaan loppuvan. Naateista ylös kiskot, raaputat puhtahaksi, sitten listit ja juurikkaat viet aumaan. Naateista tehtiin AIV:tä aikanaan. Saatiin annossokerit ja tehtaan konsulentti tuli sopimusta laatimaan. Syyspellon kyntö, höyryävä hevospari, uusi vako, leveyttä noin pari vaaksaa. savijankko jalan alla. Kaurapussi sekä kahvipullo saran päässä. Taasen jaksaa. En muista kuinka monta kierrosta me tehtiin, kai pari viikkoa me kynnettiin. Sen muistan kuinka keto peittyi lehtiin ja mentiin metsään risutalkoisiin.

Vanha Masa-pappa muistelee viisikymmenlukua...

kansanopistoaika

Olisin tahtonut mennä oppikouluun, vaan ei ollut siihen mahdollisuutta. Se olisi pitänyt käydä Hämeenlinnassa ja isällä ei ollut varallisuutta. "Ei ole tarpeen tehdä meidän pojasta herraa", se isä Joosepin mielipide on. Syksyllä -50 pääsin oppilaaksi Iitin Perheniemeen, Sairalan kansanopistoon. Syksyllä juurikkaan noston jälkeen, me Kruusin Masan kanssa lähdettiin junalla Kausalan asemalle ja linjurilla opistolle Perheniemeen saavuttiin. Meitä oli paljon muitakin, se oli suurin kurssi sen opiston historian, lukumäärältänsä yhdeksänkymmentäkaksi, ja kesti kuukautta seitsemän . Se talvi kansanopistossa, nuoret tytöt, pojat, unohda ei meistä sitä kukaan. Paavo Telaranta, Kirsti Sariola, Niilo Rasinmäki, Anni Pelkonen, ja muutkin opettajat. Jälkeenpäin sen vasta ymmärsin: Kuinka paljon antoivatkaan meille evääksi oppilaille, osaamiset, taidot, opetukset ja ohjeet elontaipaleille. Se oli nuoren heräämisen aikaa, kun maalaispoika nuori, ujo, kokematon näki ympärillään muuta nuorta ikäluokkaa ja paljon kauniita tyttöjäkin on. Vaan oli kovat säännöt määräykset. Tela-Paavo ja Kirsti valvoivat iltaisin, jos tapasivat parin iltakävelyllä, niin tiukka katse silmiin ... "huoneisiin". Tytöillä oli käsitöitä, ompelua, kankaan kudontaa, kokkaamista, kotitaloutta. Anni Pelkonen, se vanhanajan puuseppä, opetti puun työstämisen taitavuutta. Kaikille yhteisiä olivat yhteiskunnalliset ja elämänkatsomukselliset aineet, äidinkielen, matematiikan, maantiedon sekä luonnontieteen opit, perusvaiheet. Kului talvi, kevään päätösjuhla, se sai monen silmään ikävän kyyneleet. Tuntui että jotakin on jäänyt taakse elämästä, mitä eessä, sitä tiedä et. En silloin opistossa tiennyt että Rämön Liisistä saan leivänpaistajan. Vihdissä viisi vuotta myöhemmin me tavattiin ja se on aihe oman tarinan. Opistoajan toveruus ja ystävyyssuhteet, ne eivät katkea milloinkaan. Se on ehkä haikeaa ja tuskallista, kun elämässä erilleen me joudutaan Vaan säädetty se on korkeammalla, se mitä tietä matkallamme kuljetaan. Lapsuuskodin usko, opetukset, neuvot ja opiston anti meitä kantaa vaan.

Masa-pappa muistelee 50-lukua...

varusmiespalvelua

Seuraava vaihe elämässäni on asevelvollisuus. Kutsunnat ja Kouvolaan sain palvelukseenastumismääräyksen, 12.2.1952 Jalkaväkirykmentti 8:n. Ja niin ilmaantui alokas Martti Sipponen Kranaatinheitinkomppaniaan. Pitkäkasarmi, kasarmeista suurin, sen rakensivat venäläiset aikoinaan. Siihen aikaan oli jalkaväki, Krh komppania, kova miesten koulu se tiedettiin. Onneksi oli metsätöistä saatu kova kunto ja pinna kesti ehkä muita paremmin, luutnantti Sainio, mies kuin piiskansiima, kapteeni Syrjä, kenraali myöhemmin, Mä tajusin sen kaiken opetuksen ja jaksoin nopeasti juosta ympäri kasarmin Huhtikuussa -52 lähdettiin Aliupseerikouluun. Se oli Utin leirikeskuksessa. Täyspakkaus ja nuoskakeli, puusukset, taas oltiin kaikki voimainkoetuksessa. En muista koskaan niin kovaa hiihtomatkaa, se oli ehkä pari peninkulmaa vain. Kyllä nuori mies sen jaksaa ja olin yksi joka sammumatta matkan tehdä sain. Se leirikenttä ja ne parakit, tienvarressa on vieläkin. Kun siitä ohi ajan, niin muistan kaikki heitinsulkeiset ja kurinpalautukset ja sen kevätajan. Vaan on paras muisto mielessäni, kun kesäkuussa meidät komennettiin Helsinkiin Olympiapataljoonaan. Me ohjattiin liikennettä ja vartioitiin. Telttamajoitus Urheilukadun päässä. Kaksi pitkää päivää työtä, kolmas vapaa. Paras vormu päälle ja saappaat kiiltäväksi ja taas stadionille viedään Masaa. Ilmaiset liput oli pian kulutettu, vaan kuinka sattui "Lähetti" nauha sopivasti tulemaan aina mukaan ja sillä sisään pääsi. Kilpailut sain katsoa loppuun asti. Ne avajaiset muistan, Paavo Nurmen ylvään juoksun olympiasoihtu kädessään. Sen hurmioituneen joukon, ei rivistöjä, kun kaikki tahtoivat päästä näkemään "Lentävän suomalaisen" juoksussaan. Suuren olympiajuhlan, yleisön huudon ja Emil Zatopekin, "ihmisveturin" juoksut muistan, askeleet ja loppuirvistyksen. Niin meni pari kuukautta ja takaisin taas tultiin Kouvolaan. Ryhmänjohtajana sain koulutettavaksi uudet alokkaat. Se oli mieleistäni työtä, en ollut simputtaja. Asiallisesti tein mä tehtäväni. Kai pärjäsin kun ylennettiin varusmieskersantiksi. Eversti Inkisen kysymykseen jäädä vakanssille vastasin:" Kiitos, olen järjissäni". Jos vertaa elämäämme nuoreen puuhun, on aika taimen, maahan juurtumisen, kasvamisen sekä sadonkorjuun. Ja aika kaatumisen puun pystyyn kuivuneen. Agneetta-mummo kaatui navetassa, jalkansa taittoi, kuihtui sairasvuoteellensa. Toi Erkki Hilkan miniäksi taloon ja Kaisa ("Väntty") tepasteli ensi askeleensa.

Masa-pappa muistelee 50-lukua...

maamieskouluaika

Tammikuussa -54 lähdin opettelemaan maanviljelyn taitoja maamieskouluun, Ahlmannille, Tampereelle. Sen kurssi kesti melkein vuoden, päättyi vasta jouluun. Vanha koulu niinkuin kartano, kivinavettoineen, koneineen, toimistoineen. Opetus sisälsi teoriaa sekä monenlaista harjoittelua työkirjanpitoineen. Perehdyttiin traktorien huoltoon, Fordson Major, Allis Chalmers, Valmetti, ja koneet muut. Hevosvoimillansa leuhki ison talon pojat, Masalla hevospari ja Fiskars kymppi. Pajatöissä kuuma rauta taipui, kun hevosia kengitettiin, taottiin auran terää, porat karkaistiin, hitsattiin ja koneitakin korjattiin Pihan toisella puolella oli Emäntäkoulu. Sen kuri, järjestys kuin luostarin. Poikien kysymykseen: "Entäs säännöt emäntäkoulun?" vastasi johtaja Sikkinen "Se hoidetahan sieltä käsin". Olihan meillä yhteistä harjoittelua kyllä, illanviettoja ja toveripäivät. Kevään tullen käytiin jopa iltakävelyllä. Johtaja Sikkinen oli niinkuin suuri "Patruuna" kartanossaan, maisteri Lainela kuin professorin perustyyppi. Veistonopettaja vanha"Liima-Kalle", taitava vanhanajan puuseppä, höyläpenkkimies. Nyt koneet, teoriat ovat muuttuneet. Ei niillä pärjää tänään enää. Fiskars kympitkin on romuttuneet, ruostuneet. Muutama pari sieltä sai elämäntoverin, vaan monen kohdalla se kävi niin, "Ahlmannin rakkaus päättyy koivukujan päähän". Sen totesin mä itsekin. Palattiin kotiin, suunnitelmat tehtiin suuret, traktori taloon hankitaan. Volkkari oli tilattuna Tampereelta ja pellot kaikki salaojiin laitetaan. Farmall Cup- traktori käytettynä sitten ostettiin. Mä hain sen Parolasta. Ja Paavo polki pyörällä vastaan Palssarissa, kuskin vaihto, lautaan nasta. Isä Jooseppi ja Kruusin Jussi sanoivat sen olevan vouhotusta nuoren, traktori nääs painaa mullan tiukkaan ja aiheuttaa jankkoon kovan kuoren. Sukupolven vaihto tuli aikanaan. "Kyllähän mie luopuisin mielelläni vastuusta ja isännyydestä, kun vain noista pojista olisi isännäksi". Se oli kuultu monta kertaa isän suusta. Minä suunnittelin ottavani isännän paikan ja talonpidon maamieskoulun jälkeen sitten aikanani. "Talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää on kuin päivä pilvinen" Sen totesi jo Jukolan Jussi aikoinaan. Vihdissä Rämön Liisin tapasin. Jawa-125:llä Pöyhösen Tommin kanssa lähdettiin opistoveria katsomaan, vaan katsoinko mä liian kauan, kun jouluksi kihlat me mentiin ostamaan. Muistan päivän tammikuussa -56, kun istuimme tuvan pitkän pöydän luona, yhdessä isän kanssa tulevaa me pohdittiin, vanhuksille asunto ja muona. Jaetaanko pellot, metsät tasan, vai jääkö joku meistä taloon isännäksi? Ei talosta jaettavaksi ollut. Paavo jäi, HämJP:n Masa kersantiksi läksi.

Masa-pappa muistelee 50-lukua...

sotilaaksi Hämeen Jääkäripataljoonaan

Maaliskuussa -56 alkoi elämäni sotilaana. Se aika yleislakon, alku Kekkosen. Hälytysvalmiudessa, kovat konepistoolissa, olimme valmiina, mihin tiedä en? Kun kevät koitti, rauhoittui valtakunta ja normaaliin elämään taas palattiin. En mennyt keväällä mä toukotöihin, vaan harjoiteltiin koukkausta, hyökättiin. Pataljoonan koulutusupseeri majuri Tarkki, mestariampuja, sodankäynyt mies. Hän meidät nuoret kersantit otti koulutukseen ja sotilaita kouluttaa hän ties. Opittiin ampumaan kiväärillä, pistoolilla. Harjoiteltiin maastossa puolustusta, koukkausta, viivytystä. Opittiin johtamaan joukkoa ja varusmiesten koulutusta. Se aika nuorena kersanttina ei sitä kukaan arvostanut, leiriä ja sotaharjoitusta. Pyhäisin usein päivystystä, arkisin äkseerattiin kentällä, oli ampumakoulutusta, Mä olin eri komppanioissa kouluttajana ja myöskin jonkun aikaa asevarastossa. Myös asepajassa mä opettelin kiväärien korjausta ja polkupyörän kunnostusta. Helluntaina oli meillä häät. Ne pidettiin kotona Vuolijoella. Koko suku koolla ja lähinaapuritkin. Vanha Hauhon kivikirkko ja urut soivat. Se oli juhlallista. Siitä sitten alkoi yhteinen taipaleemme Hämeenlinnassa vinttikamarissa. Syksyllä mä lähdin KAUK:n Lappeenrantaan ja Liisi asui kasarmilla parakissa. Seitsemän kuukautta peruskurssi kesti. Meitä oli kaikkiaan kai kolmesataa. Ei sitä kukaan usko miten käy se luonnon päälle, kun ei ole koskaan rauhaa, aikaa opiskella, vaan ainainen prässi koko ajan. On osattava, pärjättävä. Mä sain sieltä arvosanan kiitettävä, olin kurssin kolmas ja stipendillä. Huhtikuussa -57 alkoi Asekoulun aseseppäkurssi. Se koulu oli Helsingissä Katajanokalla, laivastoaseman ja telakan takapihalla. Vanha tiilitalo missä meitä oli noin kolmekymmentä aseseppää. Se oli erilainen koulu, paljon teoriaa, usein vaikeaakin. Oli pajatöitä, hitsausta, sorvausta, aseenkorjausta, optiikkaa. Tiilimuurin varjossa ja rautaromun, ruosteen seassa ei tiennyt että oli kevät. Kun juna tuli Helsingistä metsään, näit koivikossa valkovuokkokentät ja ruohon. Sen muistan vieläkin ja tunnen, ken kasvanut on maalla, on orpo kaupungissa. Mä kuinka kaipasinkaan kevään tuoksua, linnun laulua ja kesän tulemista.

MATKAAN...anno domino 1993.

Lähdet taas matkaan, pimeään, vastatuuleen tuntemattomaan. Lähdet vastaanottamaan uudet haasteet, uudet ihmiset. Jokainen tuuli yrittää kääntää kulkuasi, viedä mukanaan. Vastatuuli on tarpeen, se vaatii ponnistelemaan. Et voi luovuttaa. Et voi seistä kenenkään selän takana, suojassa. Voit luottaa vain itseesi. Tiedät määränpään olevan kaukana, saavutettavissa. Se on ponnistelusi arvoinen. Muista: joustavat pyörät eivät takerru hetken esteisiin. Voit joustaa viisaasti. Älä pysähdy pikkusieluisiin, turhantärkeisiin nykertäjiin. Heillä on vain pienet ympyränsä. Teräksen lujuus on osatekijäin summa, kiderakenteen, karkaisun ja päästön. Ihminen on kuin teräs, pehmeä taipuu, kova murtuu. Oikea kovuus kestää. Säilytä ilo ja myönteisyys, muista: tärkeintä on elää, elää sovussa ihmisen kanssa. Älä aliarvioi rakkautta. Se on elämän erämaassa kuin vihreä keidas. Kysyt: miksi juuri minun täytyy mennä vastatuuleen? Se on kohtalosi. Et ole tuulen viemä kuollut lehti, pidät vastatuulesta, vastuusta, elämästä. Suoraselkäisiä, pystypäisiä vastuunkantajia on vähän, olet yksi heistä. On ystävyyttä, sukulaisuutta, tuttavuutta, rakkautta, tosi toveruutta harvoin. Kirjoitin tämän Sinulle ystävä, ihminen

Ajankohtaista

Sukuseuran vuosikokous 27.8.2017 Hennalassa